4.10.- 17.10

-Luen sanomalehteni nykyään enimmäkseen viikon pari vanhoina; jotenkin ne ovat taas alkaneet pinoutua.

-”Välitäthän vanhemmistasi?” kysyy puolen sivun mainoksessaan ”Esperi”. Se kertoo olevansa ”Suomen Punaisen Ristin omistama hoiva- ja terveyspalveluyritys, joka tarjoaa ikääntyneille turvapuhelin- kotihoito- asumispalveluita sekä sairaankuljetusta”. ”Hankkimalla läheisellesi turvapuhelin- ja hoivapalveluja varmistat, että hän saa tarvittavan avun ja turvan myös silloin, kun et itse pysty olemaan läsnä”, Esperi tarkentaa. Jaaha. Se, että omien vanhempien ylimääräisiä hoivapalveluita saa alkaa vähentää verotuksessa, näkyy sitten ilmeisesti jo mainonnassakin? Vai mistä tässä on kyse?

Ainakin Esperi selvästi on terävimmässä etujoukossa istutettaessa tänne Pohjoismaihinkin uuskonservatiivista post-hyvinvointivaltiollista kulttuuria umpifamilistisine sosiaalisine normistoisteen ja verisiteiden ympärille organisoituneine solidaarisuuskäsitteineen. Eettisesti kelvollinen ihminen ostaa ilman muuta lähisuvulleen kaikki ne välttämättömät palvelut, joita valtiolta on enää turha odottaakaan.

Esperi korostaa moneen kertaan olevansa osa SPR:ää, mutta täytyy sanoa, ettei osallistuminen tällaisiin syyllistämiskampanjoihin tee kovin hyvää SPR:n imagolle. Jotenkin olen tähän asti ollut siinä luulossa, että SPR:n kotimaantoiminta pyrkii paikkailemaan sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion aukkoja aivan samassa perushengessä kuin missä se itsekin toimii: että vastuuta ja välittämistä siinä yritetään jakaa mahdollisimman laajalle ja autetaan tuntemattomiakin - ja aivan erityisesti niitä, joilla ei omaa epävirallista turvaverkkoa ole (sitähän varten kai ovat nämä erilaiset ystäväpalvelut ja vastaavat?). Mutta nyt SPR on siis noin vain loikannut levittämään täysin vastakkaista arvomaailmaa: jos et osta erilaisia ylimääräisiä hoivapalveluita, et välitä vanhemmistasi! Ja lisäksi lietsotaan kapitalistista työmoraalia ihan perinteisen luterilaisessa syyllistämishengessä: jos et onnistu elämässäsi haalimaan kokoon riittävän suuria rahamääriä, niin siitä kärsivät epäsuorasti vanhempasikin!

Mikäli siis jollakulla (mahdollisista) lukijoistani on ollut tapana antaa rahaa SPR:lle, niin protestiksi äärimmäisen mauttomista mainoskampanjoista suosittelen oitis vaihtamaan avustuskohdetta. (Vaikka Unicefiin - sillä eikö niiden meneillään olevan kampanjan iskulause ”pienen tytön paikka on koulussa” ole kerrassaan vetoava? )

-Asia, jota olen jo pitkään ihmetellyt: mikä oikeastaan on Afrikan Unioni? Kaikki valtamedian viittaukset siihen ovat kovin löyhiä ja epämääräisiä, mikä tietysti saattaa johtua siitä että koko hanke todellisuudessa on löyhä ja epämääräinen. Onko se?

En toisaalta ihmettelisi sitäkään, jos eurooppalaiset ja muut ei-afrikkalaiset toimijat tekisivät kaikkensa estääkseen sitä muuttumasta vähemmän löyhäksi ja epämääräiseksi. Afrikan integroituminen olisi kiehtova idea, jos sitä ei tehtäisi missään väljähtäneen sovinnollisessa hengessä, vaan todellakin otettaisiin käyttöön avoimen aggressiiviset otteet ja saataisiin aikaan tiukka hintakartelli kaikille tärkeimmille vientituotteille. Voisi kuvitella, että se oikeasti toimisi. Miltähän osin Afrikan surkea tila loppujen lopuksi johtuu yksinomaan siitä, että se on niin helposti ylikansallisten taloustoimijoiden hallittavissa ja manipuloitavissa silkan hajanaisuutensa tähden?

Sitä paitsi aggressiivinen talouspolitiikka (ja muutenkin melkein mikä tahansa politiikka) olisi naurettavan helppo oikeuttaa käyttämällä varsinaisilla kv-poliittisilla areenoilla peruseurooppalaisiin / -amerikkalaisiin juhlapuhearvoihin vetoavaa humanistista syyllistämisretoriikkaa. Siihen on aina vaikea sanoa mitään, joten strategisesti sen käyttö voi olla yllättävänkin toimivaa, etenkin kristityiksi profiloituvien poliittisen toimijoiden suusta kuultuna. Ja ainakaan potentiaaliset syyllistämisaiheet eivät hevin lopu. Uusissa Kulttuurivihkoissa (4-5) Jouko Jokisalo muistuttaakin taas asiasta rakentamalla sellaisen kertomuksen Ruandan tapahtumista, jossa siirtomaavaltahistoria näyttäytyy kaiken pohjimmaisena syynä (mitä se varmaan myös objektiivisesti tarkastellen olikin). Ja taannoin Hesarissa (16.9.) oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin paljonko miinoja Afrikkaan unohtui toisen maailmansodan aikaan. Muistan että mainittu räjähtämättömien eurooppalaisten maamiiinojen lukumäärä afrikkalaismaaperässä oli jokin täysin käsittämättömän suuri (etenkin suhteutettuna asiaa koskevan puheen määrään, joka alkoi vaikuttaa käsittämättömän pieneltä).

-Venäjällä on kuulemma jokin sellainen kuin ”poliittisten teknologioiden keskus”. Sinänsä hieno nimi kaikkine foucaultlaisine vivahteineen, innostuin kerrassaan. En tosin yhtään tiedä, mikä se oikeasti on; Hesarissa 8.10. vain mainittiin, ettei kyseisen keskuksen johtaja usko duuman antavan Putinille kaikkea sitä valtaa mitä tämä on itselleen terrorinvastaisen sotatilan nimissä vaatinut .

27.9.-3.10.

-Minun pitäisi ehdottomasti luoda jokin jäsentynyt mielikuva maataloudesta ja globaalista ruokahuollosta. Tietyt lähtökohdat ovat toki itsestään selviä, kuten se periaate, että mitä halvempaa ruoka on kuluttajalle (suhteutettuna kaikkiin muihin hyödykkeisiin) sitä parempi ja sosiaalisesti oikeudenmukaisempi on järjestelmä. Ja se että liikaa ruokaa ei silti kannata tuottaa koskapa siitä ympäristö kärsii jne.

Mikä minusta vaikuttaa kummalliselta ja käsittämättömältä on se, että nekin, jotka väittävät kannattavansa em. perustavoitteita, usein suosittelevat niiden toteuttamiseksi niin outoja keinoja. Siis kaikenlaisia epäsuoria ja kiertoteitse toimivia yrityksiä manipuloida maailmanmarkkinahintoja ja globaaleja kokonaistuotantomääriä, jotka sitten ”heijastuisivat” paikallistasolla oikeansuuntaisesti. Miksei juuri kukaan esimerkiksi vaadi poliittisesti suoraan sääntelemään peruselintarvikkeiden kuluttajahintoja jonkun mahdollisimman pienen maantieteellis-hallinnollisen yksikön sisällä maailmanmarkkinahinnoista välittämättä? Jossakin näin joskus vaatimuksen, että Suomessakin peruselintarvikkeilta tulisi yksinkertaisesti poistaa alv. Kuulostaa niin yksiselitteisen järkevältä ajatukselta, etten voi mitenkään tajuta, miksi en ole kuullut kyseistä vaatimusta monestakaan suusta. Vai onko minulta ehkä jäänyt jokin moisen uudistuksen potentiaalinen haittapuoli havaitsematta?

Miksi ihmeessä ruoka, joka on mahdollista tuottaa lähellä kannattaisi tuoda kaukaa vain siksi, että se on halvempaa (siis ainakin niin kauan kun kuljetusten ympäristöhaitoista ei joudu kukaan täysimääräisesti maksamaan)? Kuka on keksinyt että kehitysmaita voi ”tukea” ostamalla näiden tuotteita (ikään kuin kehitysavun sijaan) ja että protektionismi on ”itsekkyydessään” aina lähtökohtaisesti epäilyttävää politiikkaa? Ja miksei omavaraisuuteen tähtäävää protektionismia enää lainkaan osata pitää käsitteellisesti erillään kaikenmoisista vientituista ja maailmanmarkkinoiden manipuloimisesta niiden turvin? Kummasti vain kaikki julkinen keskustelu on polarisoitunut asetelmaksi vapaakauppa vastaan kaikki muut (sisältäen mm. suoria tuotantotukia, vientitukia, tulleja). Siinä ollaan sitten muka joko näitä kaikkia ”muita” vastaan tai sitten kaikkien ”muiden” puolella.

Muistan hämärästi ajan, jolloin jo se, että joku mainitsi elintarvikepoliittisissa kannanotoissaan ”kehitysmaiden edut”, tarkoitti että puhuja vastusti globaalia riistokauppaa ja kannatti omavaraisuuspyrkimyksiä kaikissa maissa, ainakin tiettyyn rajaan asti. Nykyään ei voi luottaa tällaisiin koodisanoihin, sillä mitä tahansa kantaa on tullut tavaksi perustella vetoamalla ”kehitysmaiden etuun”. Ja aivan erityisesti sillä perustellaan vapaakauppaa. Aina jostain tietysti löytyykin joku kehitysmaa, jolla (tai jonka eliitillä) on tietyssä kysymyksessä aivan samat edut kuin jollain tietyllä suuryrityksellä tahi teollisuusmaalla. Ny Tidin ruokanumerossa (37/2004 eli jo viikkoja sitten mutta luen niitä taas vaihteeksi tällä tapaa jälkijunassa) Hilkka Pietilä –ilmeisesti juuri tähän samaan ilmiöön suivaantuneena – vääntää rautalangasta erilaisia kehitysmaatyyppejä, joilla ei ole keskenään lainkaan yhtenevät maatalouspoliittiset intressit. Ideaalityyppijaottelun esiteltyään hän ei kuitenkaan (valitettavasti) siirry konkretisoimaan, mitä maita itse asettaisi mihinkin luokkaan, vaan esittää vain vienon toiveen, että kukin maa vakavissaan miettisi mihin kuuluu ja kertoisi muillekin, niin että saataisiin neuvotteluasetelmiin edes jotain tolkkua ja järjestystä. Selventävä jako joka tapauksessa. Ja paitsi että eri maiden eliiteillä on erilaiset intressit, niin eri maiden köyhillä lienee vielä radikaalimmin toisistaan eroavat intressit (riippuen siitä ovatko kaikkein köyhimmät urbaania slummiväestöä vaiko jonkin sortin maanviljelijöitä (mikä tosin ei sekään vielä tarkoita että he olisivat ”maataloustuottajia”). Siksi tuntuu aika oudolta argumentoida, että tietynlaiset markkinoiden pelisääntöjä koskevat yleiset ratkaisut ajaisivat ”kehitysmaiden” etua – edes siinä tapauksessa että niiden vaikutukset jollain keinoin onnistuttaisiinkin luotettavasti ennustamaan.

Uskon kyllä, että esimerkiksi EU:n sokeriylituotantoa tukeva sokeripolitiikka on kehitysmaille ”kokonaisuutena” ajatellen haitallista, mutta hassua on, että sillä perusteella ei vaadita niinkään tuotannon rajoittamista oman kulutuksen kokoiseksi, vaan ”vapaampaa kilpailua” sokerimarkkinoille. Ja toki on vaikea sanoa, mitä tuotannon paikallisuuden ihanteen toteuttaminen käytännössä tarkoittaisi, mutta ilman erityisiä kansallisromanttisia sympatioita uskoisin, että perinteinen kansallisvaltio voisi olla monenkin maataloustuotteen kohdalla ihan kätevänkokoinen yksikkö sovittaa tuotanto kysyntää vastaavaksi.

En tiedä miksi ajatus että elintarvikkeiden vapaakauppa on yksiselitteisesti kehitysmaiden intresseissä, on uponnut niin hyvin jopa ”vasemmistoon”. Ehkä tähän vaikuttaa suomalaiskontekstissa sekin seikka, että tunneperäinen kaupunki/maaseutu (=Kepu/ anti-Kepu) -identifikaatio on niin voimakas. Tunneperäisesti kovin anti-Kepu -identifioituneen kansanosan (vasemmistolaisenkin) on vaikea sallia Suomeen juuri mitään ”kannattamatonta” ja tukienvaraista maataloutta, siis edes omavaraisuusihanteen rajoissa pysyvää, joten nämä lienevät psykologisesti alttiita ”vapaakauppaa kehitysmaiden hyväksi ja pois kaikki itsekäs protektionismi” -puheelle.

Kuten Ny tid-ruokanumeron herättämien kysymysten määrästä ja laadusta kuuluu, en ole lukenut oikein mitään perusesityksiä elintarvikeaiheesta. Toisaalta en osaa tietämättömyyttäni juuri hävetäkään, ottaen huomioon miten kummallisille tasoille maatalouspoliittinen keskustelu näyttäisi lipsuvan, viimeisimpänä teemanaan tämä eettinen viljanpoltto-ongelma. Uskon kyllä, että varmaan jokin muu biomassa saattaa olla viljaa parempi ja ekologisempi energianlähde, mutta katselin silti vähän suu auki, kun jossain teeveeuutisissa väitettiin viljan polttamisen – tapahtuipa se sitten katovuoden johdosta tai ihan varta vasten ja suunnitellusti - olevan vakava ”eettinen kysymys”, sillä kyseessä on raaka-aine, joka kuitenkin on paremmin tunnettu elintarvikkeena. Uutiset myös haastattelivat kansanihmistä joka vahvisti, että kyllähän se moinen ”tuntuu pahalle”. Voi tätä ”etiikkaa”; sitä on vähän liikaa kaikkialla nykyään.

13.9.-26.9

-Nyt on uutisoitu Turkin suunnitelmista ”tehdä aviorikoksesta rikos” tai ”tehdä uskottomuudesta rikos” , mikä olisi kuulemma erityisen EU-yhteensopimatonta. Kerrankin olisi ollut tilaisuus yksityiskohtaisesti eritellä, mikä siinä sitten on niin epäeurooppalaista - mutta eipä juuri eritelty. Sekö ehkä, että kyse on rikoslainsäädännöstä, vaikka sopimusrikkeet yleensä kuuluvat siviilioikeuden puolelle? Tämä minusta vaikuttaa ilmeiseltä epäkohdalta, mutta ei kukaan ehdotusta ole julkisesti tästä näkökulmasta kommentoinut. Vai aiottiinko lakia ehkä soveltaa taannehtivasti niihinkin, jotka eivät avioliitonsolmimishetkellä lainkaan ajatelleet olevansa tekemässä nimenomaan seksuaalista käyttäytymistä koskevaa sopimusta? Jos, niin sellainen olisi toki täysin vastoin alkeellisintakaan eurooppalaista oikeustajua. Vai onko perusongelma uskottomuuden käsitteen epäeksakti luonne – vaikeus operationalisoida, millaisia seksuaalisia käytäntöjä se tarkkaan ottaen pitää sisällään? (Tämä myös on ainakin minusta melkoinen ongelma jo itsessään). Olli Rehnin (HS 11.9.) kerrotaan puhuneen jotain ympäripyöreää siitä, että EU ei toki tahdo vaatia Turkkia ”sallimaan uskottomuuden”, vaan että kyse on lähinnä vain kaavailtujen rangaistusten liiallisesta kovuudesta. Mikä lienee totta sekin – ei kai sopimusriketyyppisistä teoista voi yleensä saada vankeutta.

Jotenkin vain vaikuttaa siltä, että lain oletetusta epäeurooppalaisuudesta puhujien mielessä oli ensisijassa jokin ihan muu kuin mikään em. seikoista. Pikemminkin pidetään aidosti eurooppalaisena vain sellaista ajattelutapaa, jonka mukaan seksuaalista käyttäytymistä koskevien lainvoimaisten sopimusten tekeminen on jotenkin lähtökohtaisesti mahdotonta/väärin/ epäinhimillistä. Näin ainakin saarnaa HS: pääkirjoitus (16.9.) joka sanoo että ”pettämisen seurauksia pitää käsitellä avioliiton sisällä eikä oikeusistuimissa – asia kuuluu yksityisyyden piiriin”, eikä näe tarpeelliseksi perustella asiaa sen enempää, koska olettaa lukijan jakavan ennakko-oletuksensa seksuaalisen ”itsensä toteuttamisen” vapauden ehdottomasta pyhyydestä ja yksityisyydestä.

Se on toki selvää, että eurooppalaisessa mielipideilmastossa melko laajalti tuomitaan ajatus seksuaalista käyttäytymistä koskevista positiivisista sitoumuksista, minkä vuoksi ongelmallisina nähdään niin seksin osto/myynti kuin myös vaikkapa raiskaus avioliitossa – mutta tällaisesta sopimuksestahan ei tässä Turkin aviorikostapauksessa ole kyse, vaan sitoumukset ovat puhtaan negatiivisia (määritellään mitä ei saa tehdä). Mutta ilmeisesti eurooppalaisiin ihmisoikeuksiin siis kuuluu paitsi oikeus kieltäytyä seksistä (olipa ennalta sovittu mitä vain) myös oikeus seksiin silloin kun huvittaa (olipa ennalta sovittu mitä vain)?

Samaan aikaan Kanadassa kerrotaan harkittavan islamilaiseen lakiin pohjautuvan tuomioistuimen perustamista. (HS 20.9.) En kyllä tiedä, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Mutta suunnitelman mukaan tuomioistuimen toimivalta ainakin pysyisi selvästi siviilioikeudellisissa riita-asioissa, joiden osalta kyllä periaatteessa olisin taipuvainen jossain rajoissa kannattamaan erilaisten oikeusjärjestysten vapaata kilpailua.

Epäeurooppalaisuuden lisäksi toinen asia, joka Turkin aviorikoslakiesityksestä uutisoitaessa esiteltiin täysin epäanalyyttisesti ja itsestäänselvyytenä oli se, että uudistusta vastustivat nimenomaan naiset. (HS 15.9.) Todellisena syynä tähän asiaintilaan lienee se järkevän pragmaattinen havainto, että patriarkaalisessa kulttuuriympäristössä ihan mikä tahansa uusi näennäisen sukupuoleton seksuaalisuutta tai sukulaisuussuhteita sääntelevä laki on käytännössä muutos huonompaan, koska täysin riippumatta lain nimenomaisesta sisällöstä sitä kuitenkin de facto sovellettaisiin täysin valikoiden, naisten kontrollointiin. Mutta täkäläisessä mediassa asia jostain syystä pikemmin uutisoitiin siihen tapaan, että ”vapaa rakkaushan” nyt tietenkin on universaalisti kaikkien maailman naisten intresseissä ja Euroopassa on vain ehditty näistä naista alistavista aviorikoslaeista ehditty päästä paljon aiemmin eroon. (Tällaisen retoriikan käyttöönotto on kiinnostavaa ja hämmentävää suhteutettuna siihen tosiasiaan, että niin kauan kun puhutaan sukupuolten välisistä suhteista tiukasti oman kulttuurin kontekstissa, asiat on useinkin tapana päinvastoin esittää siinä valossa että ”vapaa rakkaus” nimenomaan ei ole naisten - ainakaan perheellisten keski-ikäisten naisten - intresseissä.)

Mitä taas kaavaillun aviorikoslain faktuaaliseen kulttuuriseen kontekstiin eli Turkin sukupuolijärjestelmään tulee, niin sen osalta olen vähän valistanut itseäni lukemalla Kirsti Härkösen Kunniallisen naisen taakkaa (Liken Pystykorva-sarja, 2004). Tyylilajiltaan se on reportaasityyppinen, vähän kuin lukisi sanomalehteä. Mutta selväksi tuli ainakin, ettei naisilla siellä hyvin mene, vaikka onkin valtiolliset huivikiellot ja paljon pakotettua sekularismia. Sielläkään.

En yleensäkään/edelleenkään kykene tajuamaan, mitä hyvää ja edistyksellistä huivikielloissa pitäisi olla tai oletetaan olevan. Jotenkin oli vaikea olla tuntematta sympatiaa niitä sieppareita kohtaan, jotka taannoin yrittivät kiristää Ranskaa luopumaan huivikiellosta. (Miten siinä kävi? Minulta jäivät loppuratkaisut huomaamatta. Ranska kai piti kiinni siitä idioottimaisesta huivilaistaan – mutta tapettiinko ne panttivangit sitten?)

-Härkösen Kunniallisen naisen taakassa tuli myös vastaan väite, jota olen kovasti ihmetellyt aina siitä asti kun sen ensi kertaa jostain sähköpostilistalta luin: kunniamurhaa ei tulisikaan kutsua kunniamurhaksi, koska etuliitteellä ’kunnia-’ on ”positiivisia konnotaatioita”. Parempi ilmaus olisi kuulemma ’tapamurha’. Härkönen puhuukin kömpelösti ”tapamurhista” läpi kirjan ”sillä kysymys on pahasta tavasta, ei kunniasta” (s. 90)

Mutta että ”kunniallako” positiivisia konnotaatioita? Minusta tuntuu kovin että tuo into etsiä kunniamurhalle jokin korvaava nimi perustuu hätäisen suoraviivaiselle yritykselle siirtää jossain muussa kielessä olemassa olevat vastakkainasettelut suomeenkin. Vaikka miten yritän kuulostella suomen kielen kunnia-sanaa, niin en minä siihen erityisen paljon positiivisia konnotaatioita löydä. Sitähän käytetään nykyisin lähes yksinomaan ironisessa hengessä ja pisteliäästi; jos jonkun todetaan ”puolustavan kunniaansa”, niin se on todennäköisimmin vain tapa epäsuorasti sanoa, että siinäpä vasta lapsellinen narsisti. Jos taas joku puolustaa jonkin abstraktimman olion kuten vaikkapa isänmaan kunniaa, niin sehän on luultavasti täysi fanaatikko ja suunnilleen natsi. Seksuaalisen tai sukupuolisen kunnian puolustajista nyt puhumattakaan. Kuulostaako sitten ’kunnia’ muka jonkun (alle 75-vuotiaan) korvaan ihan oikeasti hyvältä ja tavoiteltavalta asialta, niin että joinkin nimeäminen kunniamurhaksi on ”positiivista arvottamista”? Jos, niin ihmettelen.

Paremmin ymmärtäisin esimerkiksi sitä, jos joku vaatisi, että ’kunnianloukkaus’ tulisi rikosnimikkeenä poistaa jonkun neutraalimman ilmauksen tieltä - juuri koska se negatiivisten konnotaatioidensa vuoksi asettaa rikoksen uhrin arveluttavaan valoon: kunniansa puolustajasta kun tulee heti mieleen se lapsellinen narsisti eikä vain kuka tahansa ihminen, joka vaatii itseään koskevan virheellisen tiedon asianmukaista oikaisua. Sen sijaan kunniamurhan etuliitteenä suomen sana "kunnia" on mitä luonteenomaisimmassa käytössään. Ja hyvä niin.

Sitä paitsi minun korviini sanalla ”tapa” ei ole mitään erityisen negatiivisia konnotaatioita (jos nyt ei erityisen positiivisiakaan). Oletetaanko sillä ehkä olevan?

6.9.-12.9.

-Jos pitäisi mediakuvaston perusteella luoda jokin käsitys siitä, miten ihmiset keskimäärin suhtautuvat lapsiinsa, vastaus olisi: yksityisomaisuutena, jolla on korkeahko rahallinen arvo, mutta ei mitään autonomista tahtoa ja johon vanhemmilla ei välttämättä ole mitään omistussuhteesta riippumattomia tunnesiteitä. Odottamattomat ja suunnittelemattomat sattumukset käsitteellistetään sitten mahdollisuuksien mukaan tämän yksityisen lapsiomaisuuden luvattomiksi hallussapidoiksi ja väärinkäytöiksi. Erityisesti tällainen vaikutelma tulee, kun lukee, miten ihmiset suhtautuvat lapsensa kuolemiin. Median mukaan ne nimittäin alkavat hurjina syytellä kuka mitäkin tahoa. Ja yleisesti annetaankin ymmärtää että tällaisessa tilanteessa on kaksi vaihtoehtoa: joko vanhemmat saavat syyttää itseään (ovat huonoja vanhempia) tai sitten heidän kuuluukin syyttää jotakuta muuta. Nyt viimeksi Tampereella kuoli ja loukkaantui joukko pikkupoikia, kun oli joku jätetynnyri räjähtänyt tulitikuilla leikkiessä ja heti käynnistettiin rikostutkinnat ja spekuloitiin mitä tahoja voitaisiin syyttää ja millaisin rikosnimikkein (HS 6.9), kunnes julistettiin, että kuolemantuottamussyyte uhkaa räjähtäneen tynnyrin omistajaa tai jollei tätä löydetä, niin sitten tynnyreistä mitään tietämätöntä tontin omistajaa (HS 8.9.) Kilpailevan tulkinnan mukaan syyllinen kuolemaan oli tulitikkujen vapaa saatavuus, joten niiden myyntiä alaikäisille tulisi nuorison tulitikkuleikkitottumuksiin perehtyneen tutkijan mukaan ehdottomasti rajoittaa (HS 7.9).Neutraaleimmillaan puhuttiin ”pojan surmanneesta tynnyristä” (HS 8.9.)mutta nimenomaan surmattu poika oli, näin annettiin ymmärtää.

Sama näytelmä nähtiin toki jo aiemmin tänä vuonna, kun yksi lapsi karkasi päiväkodista: syytettiin sekä tiettyjä hoitajia hoitovirheistä että yleisemmin yhteiskuntaa turvallisuusnäkökohtien laiminlyönnistä. Vaikka ennaltaehkäisyyn suuntautuneet yhteiskunnalliset muutosesitykset toki välillä kuulostavat kaikessa kontrollifetisismissään lähinnä koomisilta ("parempia aitoja päiväkotien ympärille" "tulitikkujen myynti-ikää nostettava"), on sellainen toki paljon sympaattisempaa kuin yksittäisten syyllisten jahtaaminen. Paljon yhteistäkin näissä reaktioissa silti on: jonkinlainen käsittämätön kyvyttömyys nähdä että lapsikin - ja ehkä aivan erityisesti lapsi - tosiaan saattaa kuolla tapaturmaisesti ilman että tapahtunut on erityisesti kenenkään (yksilön tai yhteiskunnan) syy. Minusta se on kerrassaan kumma lähtöoletus – eikö pikemminkin ole ihme, miten vähän lapsia kuolee tapaturmaisesti? Eihän mikään ole luonnollisempaa kuin se, että pieni lapsi kuolee tapaturmaisesti: paitsi että lapsi on pienikokoinen (suhteessa siihen, ketä varten rakennettu ympäristö on suunniteltu), se on myös kokematon ja utelias ja impulsiivinen. Kaikkialla vouhkataan, miten nykyvanhemmat halpoine viinoineen muka suhtautuvat lapsiinsa välinpitämättömän huolettomasti. Niin kauan kun alle 5% lapsista kuolee tapaturmaisesti (tai vammautuu pysyvästi) alle 10-vuotiaana, en olisi täysin vakuuttunut asiasta. Sen kuin vain rakennetaan aitoja, mutta mukava olisi jos sallittaisiin sellaisetkin näkemykset, joiden mukaan vallitsevan lastenkasvatuskulttuurin suurin ongelma on jokin muu kuin huolettomuus ja välinpitämättömyys.

Se, että Beslanin koulukaappauksen uhrit olivat suurelta osin lapsia, ei myöskään kumma kyllä estänyt järjestämästä rahakeräystä omaisille ihan 11.9. malliin. Siis rahaa kuolleiden lasten vanhemmille?! (En toki tiedä paljonko siellä oli aikuisuhreja joukossa - voi olla että huomattavakin määrä. Mutta koska media esitteli vain niitä lapsia, lienee keskimääräinen keräykseen osallistuja kanssani ihan samassa luulossa.) Olisikohan järjestäjänä vielä ollut Suomen Punainen risti tai joku muu muka varteenotettava taho. Minusta siinäkin on jotain ihan perverssiä. Ymmärrän kyllä, että patriarkaalisia perhemalleja noudattavissa kulttuureissa maksetaan perheen elättäjän kuoltua rahallisia korvauksia eloonjääneille. Perheen elintaso ehkä on vaarassa, eikä läheisen kuoleman jälkeinen järkytystila varmaan paras hetki yrittää etsiä korvaavia tulonlähteitä. Mutta vaikka Pohjois-Ossetiassa jossain määrin olisikin kyse kehitysmaatyyppisistä oloista, nämä lapset olivat koulussa, joten heidän työpanoksensa perheen elatuksessa lienee ollut vähäinen. Että uhreille esimerkiksi järjestettäisiin ilmaiset hautajaiset olisi ymmärrettävää – mutta että rahaa omaisille?

Luulisi ihmisen oletusarvoisesti kokevan sangen loukkaavana eleenä sen, että joku tuputtaa rahaa korvaukseksi sellaisesta menetyksestä, joka ei ole ollut rahallinen - ei siis edes muun muassa rahallinen. Onko rahasta ehkä (huomaamattani) tullut ihmisten mielissä sellainen aidosti neutraali arvostuksen ja huomioinnin symboli, jolla voi osoittaa myötätuntoakin tilanteessa kuin tilanteessa ilman että tuntuu asianomaisista lainkaan kornilta? Ja vieläpä muuallakin kuin Yhdysvalloissa?

Toki Venäjällä (joka on yhä ”terrorin kourissa”) muutenkin jatketaan Amerikka-imitaatioita kaikilla tasoilla, vaikka puheet terrorisminvastaisen taistelun sanelemista välttämättömyyksistä menevätkin ulkomailla selvästi heikommin läpi kuin oikean Amerikan kyseessä ollen. Mutta menevät jotenkin silti.

Ajankohtainen Kakkonen oli jopa raahannut Suomessa asuvia tshetsheenejä studioon ripittäytymään ("Olen järkyttynyt. Tuomitsen tällaisen. Tshetsheeninä minua hävettää kansani puolesta. Älkää leimatko meitä.") Se oli kyllä vielä mauttomampi ja oksettavampi terroritekoihin reagoinnin tapa kuin rahakeräys uhrien omaisille tai ketjutekstiviestien innoittamat kynttilät ikkunalla.

30.8.-5.9.

-Pohjois-Ossetian koulukaappauksesta on ainakin Hesarissa kerrottu hämmästyttävän pitkälle aivan samoja kulttuurisia malleja käyttäen kuin Yhdysvaltain käymästä "terrorismin vastaisesta taistelusta". Asiaa käsittelevien ulkomaansivujen ylälaidassakin on ollut jo monta päivää dramaattinen yleisotsikko "Venäjä terrorismin kourissa". Toki Hesarissa esiintyy myös sellaisia kommenttipuheenvuoroja, joissa varovaisen kriittisesti kysytään, millaista politiikkaa sitä onkaan tullut Tshetsheniassa harjoitettua (ja näitä on toki suhteessa kokonaistekstimäärään enemmän kuin Yhdysvaltain ulkopolitiikan kritiikkiä silloin 9/11 tienoilla) - mutta tapahtumien varovaistakaan liittämistä Venäjän harjoittamaan Tshetshenia-politiikkaan ei löydy muualta kuin uutisoinnista selkeästi erilliseksi merkityistä ja omalla nimellä kirjoitetuista kommenttijutuista. Kun tällaista kontekstointia kuitenkin esiintyy jopa pääkirjoituksessa (HS2.9.), on yllättävää miten huolellisesti se kuitenkin on kitketty kaikesta varsinaisesta uutisoinnista, jonka perustana on tuttu puhdaspiirteinen "terrorismin viattomat uhrit luonnonvoimaisen ja epäinhimillisen pahuuden armoilla" -jäsennys. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö itse uutisointikin olisi avoimen subjektiivisia ilmaisuja väärällään, mutta ne ovat samanlaisia puhtaita tunneilmaisuja kuin mihin jo 9/11 aikoihin totuttiin; mediat kilpailevat siitä montako kiihkeää adjektiivia järkytyksen kuvauksiin on saatu mahtumaan mukaan. Ja rinnalla on tietysti myös teknisiä yksityiskohtia taistelusta. Tämä tarkoittaa paitsi graafisia esityksiä koulurakennuksen muodosta myös sotilasstrategista taustoitusjuttua siitä, miten rynnäkkö yleensäkin "epäonnistuu helposti" sekä Maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijoiden arvioita siitä, millä ehdoin rynnäköt yleensä voivat onnistua. (HS 4.9.)

Silloinkin kun Venäjää kritisoidaan, se tehdään kumma kyllä koulukaappauksen poliittisen kontekstoinnin sijasta mieluummin juuri etsimällä sotilaallis-hallinnollisten toimintastrategioiden valinnasta erilaisia teknisiä virheitä. Hollannin ulkoministerin Botin kerrotaan syvästi loukanneen Venäjää vaatimalla selvitystä siitä, "miten tämä murhenäytelmä pääsi tapahtumaan".(HS 5.9.) Koska Botin kuitenkin raportoidaan vaatineen selitystä Venäjän viranomaisilta - eikä siis suinkaan korkeimmalta poliittiselta johdolta - niin mitään erityisen fiksua hänelläkään tuskin oli mielessä.

-Lapsikaappaukset lienevät viikon toinen Suuri Kollektiivinen Puheenaihe, eikä tästäkään puheesta tunnetta puutu. Kiitos keskustelun ylivertaisen sekavuuden minulle on jäänyt edelleenkin epäselväksi, mitä se Haagin sopimus oikeastaan sanoo? Jossain A-studiossa tai vastaavassa ajankohtaisohjelmassa (mitä niitä nyt onkaan) haastateltu Urpo Kangas antoi ymmärtää, että kyseinen sopimus täysin yksiselitteisesti määrää asian käsiteltäväksi lasten asuinvaltiossa. Ny Tidissä kolumnoinut J.P. Roos (nyk. vihr. - erään pikku-uutisen mukaan) kuitenkin vakaasti jankutti, että KKO:n päätös jotenkin todellisuudessa piiloisesti nojautuu aivan tietynsisältöiseen tilannearvioon, jonka mukaan lasten tahto olisi todettu epäaidoksi taikka mahdottomaksi luotettavasti selvittää. Sanooko Haagin sopimus sitten jotain lasten vakaasta tahdosta relevanttina perusteena poikkeavalle menettelylle? Mutta jos siinä kerta on sellainen pykälä, niin kai siinä silloin pitäisi olla myös ohjeita siitä, miten kyseinen vakaa tahto todetaan ja millä ehdoin lapsella voi sellainen olla?

J.P. Roosin purkaus Ny tidissä ei muutenkaan juuri herätä luottamusta professorin kykyyn harjoittaa järkiperäistä harkintaa ja loogista päättelyä, sillä sumeilematta hän argumentaatiossaan sekoitti kysymyksen, missä maassa huoltajuusasia tulisi käsitellä paitsi kysymykseen, kummalle vanhemmalle huoltajuus tulisi määrätä, tämän lisäksi myös kysymykseen, ovatko asiaa hoidelleet sosiaaliviranomaiset syyllistyneet toiminnassaan virkavirheisiin. Ja ihan kuin Roos ei edes olisi lainkaan huomannut, että kyseiset lapset olivat 9- ja 13 -vuotiaita, eivätkä siis suinkaan esimerkiksi 3 ja 5. Jos heidän pitämisensä kahdeksan tuntia suljettuina huoneeseen viranomaisvalvonnassa on "kidutusta" ja "lapsen pahoinpitelyä" (joo, juuri näitä sanoja Roos käytti), niin minkälaista massaväkivaltaa edustaakaan tuota täysin samaa toimintaa rutiinimaisesti harjoittava valtiollinen koululaitos. (Epäasiallinen menettely varmasti oli kyseessä, mutta liioittelu nyt kumminkin on liioittelua.)

-31.8. Hesarissa oli sangen kummallinen vieraskynäkirjoitus aiheesta "Tanskan malli - vaihtoehto Suomen työvoimapolitiikalle". Siinä Timo Aro Satakunnan TE-keskuksesta ylisti Tanskan aktivoivaa orjatyömallia. Aluksi oli vaikea hahmottaa oliko kirjoittaja tosissaan vai ei, sillä kyseistä mallia kuvatessaan hän käytti ilmauksia, joita yleensä käytetään vain mustamaalausmielessä. "Mallissa irtisanomissuoja on käytännössä olematon ja työn vastaanottovelvollisuus tiukka. Työstä kieltäytyminen on lähes mahdotonta. Haluttomuus johtaa heti kurssitukseen tai koulutukseen. Painostavalla aktivoinnilla ei päästetä työttömiä kortistoitumaan". Lisäksi Tanskassa on"eläkeratkaisujen kautta johdonmukaisesti puhdistettu työttömyyskortistoja". Jotenkin olen kuvitellut, että "painostava aktivointi" ja "työttömyyskortistojen puhdistaminen" ovat asioita, joita kukaan sanoisi kannattavansa käyttäen juuri noita sanoja - mutta Timo Aro kannattaa niitä kiihkeästi. No, ehkä Timo Arolla on vain tottumattomana kirjoittajana hiukan horjuva tyylitaju. (Tai sitten se on työn puolesta pantu väkisin puolustamaan Tanskan mallia, ja se yrittää salaa vittuilla.)

-Virkansa puolesta esitellee vieraskynäpalstalla (HS 3.9.) myös Johanna Jalas valtakunnansyyttäjävirastosta "viharikoksia" eli rikoksia, joiden motiivina on uhrin rodun, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen tai etnisen alkuperän synnyttämä viha tai ennakkoluulo ja joista tällä perusteella annetaan kovemmat rangaistukset. Varsinaisia argumentteja moisen erilliskategorian olemassaolon puolesta hän ei esitä, mutta kertoo kyllä holhoavan opettavaisesti, että Yhdysvalloissa jotkut "äärimmäiset sananvapauden puolustajat" ovat olleet sitä mieltä, ettei rangaistuksia saa koventaa sillä perusteella, että rikoksen motiivina on ollut "rasismi tai muu suvaitsemattomuus". Vaikka varmaan olen itse viharikoksen potentiaalinen uhri par excellence, en oikein hahmota mitä "äärimmäistä" sellaisessa kannassa on (saati sitä, mitä tekemistä ko. kannalla on minkään sananvapauden kanssa). Eikö sen sijaan voisi lisätä yleisesti rangaistuksia väkivaltarikoksista niin että skinien kuriin saattamiseksi ei enää mitään erillistä rasismilisää kaivattaisi? En minä tässä asiassa mihinkään kantaan ole lopullisesti hirttäytynyt mutta intuitioni kehottaisi olemaan erittäin varovainen erilliskategorian "viharikos" suhteen. On aina epäilyttävää, jos rikoksia aletaan kovin pitkälle määritellä rikollisen motiivien perusteella. Jalas toteaakin kyllä, ettei uhri aina voi tietää, mikä on ollut rikoksen motiivina. Mutta voiko tekijä tietää juuri sen paremmin? Miksi pitäisi ulottaa tämmöistä psykologisointia kaikkialle?

Sitä paitsi 'viharikos' on kyllä sanana harvinaisen epäonnistunut.

23.8.-29.8.

-Nyt kun naispappeuden vastustajat ovat taas hilluneet julkisuudessa, on niistä lausuttu ääneen paljon monenmoisia mielipiteitä. Minä olen lähinnä vain ihmetellyt sitä, miten sujuvasti ihmiset keskimäärin ottavat kantaa sellaisenkin instituution sisäisen uudistumisen tarpeisiin, jota he itse vastustavat tai jonka valtaa tahtoisivat rajoittaa. Ihmeen monet esimerkiksi kannattavat naispappeutta vaikka olisivat itse umpiateisteja, ihan vain sillä perusteella, että yleensäkin kannattavat sukupuolten tasa-arvoa (tai naisten aseman parantamista). Toki sellainen kanta voi olla täysin järkevä ja perusteltu, mutta minusta siihen päätyminen on kaikkea muuta kuin yksiviivaista ja itsestäänselvää.

Minun itseni on aina ollut vaikea ottaa kantaa kirkon sisäisiin kysymyksiin, koska en kuvittele tajuavani, mistä uskonnossa ja uskomisessa psykologisella tasolla on kysymys. En tarkoita, että kannattaisin jotain sellaista vulgääriä kulttuurirelativismia, jonka mukaan minulla ei olisi ns. ”oikeutta” olla jotain mieltä vieraan yhteisön ”sisäisistä” asioista, jotka eivät muka ulkopuolisille lainkaan kuulu. Voin kuitenkin nähdäkseni ulkopuolisena (ja koko instituutioon sinänsä nihkeästi suhtautuvana) olla naispappeuden vastustajista jotain mieltä vain puhtaan strategisin perustein: kysymällä millaisten kirkon sisäisten uudistusten ansiosta kirkon haitalliset kokonaisvaikutukset kulttuuriin ja yhteiskuntaan todennäköisimmin minimoituisivat. Ja osatakseen tätä arvioida olisi oltava melkoisen hyvin perillä uskonnon sisäisestä dynamiikasta. Jos kirkko taantuisi patavanhoilliseksi (tai ainakin suhtautuisi suvaitsevasti patavanhoillisten ainesten toimintaan piiriissään), niin kuinka paljon se käytännössä heikentäisi kirkon imagoa ja sitä kautta vähentäisi sen yleistä legitimiteettiä, yhteiskunnallista valtaa ja jäsenmäärää? Olisiko tämä muutos merkittävämpi kuin mahdollinen fanaatikkojen aiheuttama kärsimyksen lisääntyminen (vähenevän) jäsenistön keskuudessa? Jotta voisi tällaisia arvioida ja ennustaa, tulisi olla vakaa ja perusteltu käsitys esimerkiksi siitä, mikä ihmiset ylipäänsä saa uskomaan tai kuulumaan kirkkoon ja kuinka suuri kynnys kristinuskoisella keskimäärin on erota kirkosta? Mutta kokevatko ei-uskovat sitten keskimäärin pystyvänsä täysin suvereenisti arvioimaan sellaisia seikkoja?

Pitkälti samantyyppisistä syistä kuin on vaikea muodostaa mitään kantaa uskonyhteisöjen sisäisiin kysymyksiin on myös vaikea olla mitään mieltä liikeyritysten sisäisistä kysymyksistä. Ihmeen monet vasemmistosävyisesti ajattelevat ja suurten taloudellisten toimijoiden valtaa kritisoivat ihmiset kannattavat jollain tapaa myös sitä, että yritykset kantaisivat vapaaehtoisesti ns. ”yhteiskunnallista vastuuta” ja toimisivat paitsi lainmukaisesti myös ”eettisesti kestävää tavalla”. Minun välitön intuitioni sanoisi kyllä, että olisi talouden vallan vähentämisen kannalta ihanteellista jos kaikki liikeyritykset päinvastoin toimisivat ihan niin epäeettisesti kuin vain suinkin laillisuuden puitteissa pystyvät. Tällöin olisi maksimaalisesti kannusteita asettaa yritysten toiminnalle selkeitä lakiin perustuvia rajoitteita eivätkä yritykset saisi perusteetonta imagoetua”vapaaehtoisesta” hyvyydestään. Mutta tämäkin on tietysti vain välitön intuitio eikä harkittu strateginen kokonaislaskelma.

- ”Vankilaskandaaliksi” nimetyn tapahtumakokonaisuuden mediakäsittelyssä erottuu kaksi yhteensopimatonta jäsennyskehystä, joita silti tyypillisesti yritetään kovasti sovitella yhteen, samankin henkilön tekstissä. Kumpaakin voi käyttää sekä tapahtuneen puolusteluun ja vähättelyyn että jyrkkään paheksuntaan ja tuomitsemiseen.

Yhtäältä tapahtumat nähdään jonakin mitä sotakontekstissa helposti tapahtuu, jos meno pääsee liian holtittomaksi ja anarkistiseksi ja paha ihmisluonto vapautuu sivistyksen kahleista. Tällöin tekojen motivaatiota ei tarkemmin kysellä, motivoijaksi kun riittää se kiduttajien saama välitön sadistinen nautinto, jota tahdottiin vielä jälkikäteenkin kuvatallenteiden avulla muistella. Ratkaisevaksi kysymykseksi muodostuu, miten korkealla tasolla tapahtumista tiedettiin. Johdon nähdään joko vain laiminlyöneen valvontavelvollisuutensa tai sitten myös aktiivisesti luoneen sadismiin kannustavaa ilmapiiriä ja maaperää.

Toisaalta taas tämän (yleensä jonkinlaisena perusrunkona olevan) jäsennystavan rinnalla ilmenee yllättävänkin vahva pyrkimys käsittellä kaikkea Abu Ghraibissa tapahtunutta nimenomaan kidutuksina sanan teknisessä merkityksesssä. Siis harkittuna psykologiatieteen saavutuksiin nojaavana rationaalisena toimintana, jolla on selvät päämäärät. Tällöin kysytään, kuka tarkkaan ottaen antoi käskyt toimia tietyllä tapaa ja mitkä olivat toiminnan päämäärät. Syytetään ”ristiriitaisia ohjeita ja kuulustelukäytäntöjä”, jotka ”olivat johtaneet vankien kiduttamiseen” ja puhutaan ”uusista kidutustavoista ja -kohteista”, tai ”kipuun ja nöyryyttämiseen perustuvista kuulustelumenetelmistä”jotka Abu Ghraibissa otettiin käyttöön. (HS 25.8). Joskus aiemmin Hesarissakin oli Abu Ghraib-uutisessa taustoituslaatikko, jossa asiantuntijoihin vedoten vakuuteltiin, että kidutus on ”tehoton” kuulustelumenetelmä – siis ikään kuin olettaen, että tässäkin tapauksessa yritettiin vain vilpittömästi löytää maksimaalisen tehokkaita kuulustelumenetelmiä. Jyri Raivion (HS 26.8.) mielestä Rumsfeldin puolustaminen sai ”hullunkurisia muotoja”, kun James Schlesinger korosti, että sotilaat kiusasivat vankeja lähinnä vain huvin vuoksi ja että siksi käsitteen ’kidutus’ käyttö on tässä yhteydessä lähinnä eufemismi. Mitenkään Rumsfeldia puolustelematta on myönnettävä, etten lainkaan tavoita sitä, mikä näissä väitteissä (siis rationalisoivan jäsennyskehyksen johdonmukaisessa vastustamisessa) oletetusti on ”hullunkurista”? Se, että kidutus-sanaa vältellään ja puhutaan vain ”vankilaskandaalista” tai ”vankien nöyryyttämisestä” tuntuu sikäli ihan perustellultakin, että ’kidutuksella’ on joka tapauksessa myös tuo kapean tekninen merkityksensä.

-Turvapaikka-, kansalaisuus- ym. kysymykset ovat niitä asioita, joiden kohdalla helposti tulee vainoharhainen tunne, että oikeasti puhutaan jostain ihan muusta kuin mitä suoraan sanotaan Tällä kertaa otsikko kertoi, että turvapaikkahakemusten käsittely on nyt tehostuksen ansiosta Suomessa jo Euroopan nopeinta (HS 26.8.), mutta sisällöllisesti juttu keskittyi vakuuttelemaan sitä, että monenlaista tehostamisen varaa olisi edelleen, etenkin kansalaisuushakemusten puolella.

Tekstissä annetaan ymmärtää, että kyse on lähinnä erilaisista ”jonotusajoista” - ei siis siitä, että hakemusten käsittely itsessään veisi aikaa saati siitä että hakijan oikeusturvan takaamiseksi vältettäisiin hätiköintiä. Kun samalla vouhkataan, kuinka kalliiksi tämä prosessien hitaus tulee valtiolle, ja sitä samaa on vouhkattu jo ties miten pitkään, niin koko tilanne näyttää absurdilta: olisivathan ne halutessaan ehtineet moneen kertaan palkata miten paljon lisätyövoimaa tahansa. Tyhmemmällekin on jo tullut selväksi, että siellä siis pidetään ihan tarkoituksellisesti liian vähän työvoimaa –mutta miksi? Sitä on vaikeampi arvata. Ihanko vain siksi, että saataisiin valittaa suuriäänisesti pitkistä käsittelyajoista ja näin voidaan manipuloida yleinen mielipide vakuuttuneeksi siitä, että asian korjaamiseksi täytyisi heti pyrkiä tekemään kaikki mahdollinen. Onko tavoitteena ehkä luoda sopiva mielipideilmasto sille, että voidaan jatkossa ottaa käyttöön aina vain uusia ja uusia ja uusia poikkeuspikamenettelyitä käsittelyaikojen pituuteen ja siitä yhteiskunnalle koituviin kustannuksiin vedoten? Vai muuta, mitä?

16.8.-22.8.

-Kaikki vastaani tulleet arviot Michael Mooren propagandaelokuvasta Fahrenheit 9/11ovat sanoneet, että se on hillittömän populistinen, mutta silti jotenkin hyvä ja tunnetasolla vetoava tuotos. Näin sanoo myös uusin Ny Tid: Sara Ehnholm Hielm siellä luettelee analyyttisesti kyseisen dokumentin halpamaisen populistisia piirteitä ja älylliseltä kannalta tilttaa koko teoksen suunnilleen maanrakoon – ja samaan hengenvetoon tunnustaa kuitenkin poistuneensa teatterista liikuttuneena ja kyynelsilmin. Moinen kuvaus kuulosti niin perverssiltä, että uteliaisuuttani päädyin saman tien Fahrenheitia katsomaan minäkin. Koska en vasemmistolaisista perusidentifikaatioistani huolimatta ole kovinkaan hyvä samastumaan rehellisiin tavallisiin kansanihmisiin, odotin että katsomiskokemukseni poikkeaisi lukemistani suuntaan tai toiseen: joko niin että pitäisin elokuvaa yksinkertaisesti vain tylsänä ja vastenmielisenä tai sitten niin, että pitäisin sitä älyllisesti aktivoivana ja uutta informaatiota tarjoavana. Mutta eihän se ollut, kumpaakaan.

Fahrenheit 9/11 oli vähintään niin hannukarpomainen kuin odotinkin, mutta samalla tunnetasolla kerrassaan mukaansatempaiseva; ei sen ääressä olisi voinut mitenkään pitkästyä. Ilmeisesti elokuvantekijöiden hallitsemat tunnetuotantotekniikat ovat jo niin kehittyneitä, että meidän katsojien osaksi jää vain reagoida mekaanisesti. Ihmissuhde-elokuvan puolella vastaavat kokemukset ovat melkein enemmän sääntö kuin poikkeus - mutta jotenkin pelottavaa huomata, että sama toimii myös poliittisissa dokumenteissa. Vai onko kyse tottumattomuudestani kuvapohjaiseen ilmaisuun; toimivatko nämä mekaaniset narratiivis-visuaaliset tunnetuotantotekniikat vain kaltaisteni, suhteellisen vähän visuaalista kulttuuria harrastavien ihmisten kohdalla? Kirjallisen kulttuurin alalla en muista koskaan kokeneeni vastaavaa skitsofreenista halkeamaa, vaan esimerkiksi kaunokirjallisuutta lukiessa kaikki älyllisellä tasolla vastaanhankaavat seikat häiritsevät suoraan ja välittömästi myös tunneperäistä mukanaoloa. Johtuuko tämä ehkä vain siitä, että henkilökohtaisesti satun olemaan harjaantuneempi lukemiseen kuin kuvankatsomiseen? Ainakaan en oikopäätä sanoisi, että se johtuu jostain kirjoitus- ja kuvaperustaisten (populaari-)kulttuurituotteiden välisestä laadullisesta erosta sinänsä.

Mooren elokuvan Yhdysvaltain armeijan rekrytointistrategioita kuvaavat osuudet palauttivat kyllä tehokkaasti mieleeni myös ne jonkin aikaa sitten vastaani tulleet uutiset, joiden mukaan sotiminen on monillekin siirtolaisryhmille ylivertaisesti yksinkertaisin keino saada itselleen Yhdysvaltain kansalaisuus. Vaikkei tuntisikaan vaistomaista myötätuntoa Mooren kuvaamia köyhiä, mutta tyhmiä ja kansallismielisiä amerikkalaisia kohtaan, sitä voi ehkä silti tuntea niitä kohtaan, joille sotiminen ei ole ainoastaan ainoa keino tulla materiaalisesti toimeen (kuten se myös em. ryhmälle Mooren vakuutteluiden mukaan on), vaan tämän lisäksi myös ainoa keino saada yhtään mitään perusoikeuksia ko. maassa.

-Ny Tidissä myöskin paraikaa kiistellään nietzscheläisen ajattelun poliittisista implikaatioista, mikä sinänsä tietysti voisi olla ihan kiintoisa aihe. Mutta kun tarkastelun lähtökohdaksi otetaan Nietzschen ja kansallissosialismin mahdolliset yhtenenevyydet, päädytään lähinnä vain luettelemaan niitä hyviä asioita, joita Nietzsche epäilyttävää kyllä kokonaan kieltäytyy kannattamasta: ihmisarvo ja väkivallattomuus ja rauha ja tasa-arvo ja blaablaablaa. Miksi ihmeessä poliittista epäilyttävyyttä taas etsitään siitä, mitä Nietsche ei affirmoi, sen sijaan että keskityttäisiin tarkastelemaan sitä, mitä hän sitten affirmoi - ja kenties päädyttäisiin jopa kysymään, eikö Nietzschen mahdollinen poliittinen epäilyttävyys ole parhaiten paikannettavissa juuri siihen, että hän niin kiihkeästi affirmoi affirmatiivisuutta sinänsä.

No jaa. Muutenkaan en oikein ymmärrä sitä (mitä ilmeisimmin kulttuurissamme laajalti koettua) pelkoa, että joidenkin tiettyjen arvojen tai ihanteiden hylkääminen sinänsä voisi muodostaa jonkinlaisen poliittisen vaaran - sillä eikö puhtaasti negatiivinen ja nihilistis-dekonstruktiivinen elämänasenne johdonmukaisesti toteutettuna johda vain täyteen passiivisuuteen ja vetäytymiseen? Ei se varmaan poliittisesti arvioiden mikään ihannetila ole, mutta täysin vaaratonta sen luulisi kyllä olevan.

-Jostain syystä päättävät tahot yleensä antavat kaikkein sekopäisimmät lausuntonsa maakuntalehtien haastatteluissa. Raimo Sailas oli HS 17.8. pääkirjoituksen mukaan Keskipohjanmaassa (!) sanonut, että "terve nuori nainen" jaksaa kyllä "hoitaa kahta lasta, jos hänellä on vauva kotona". Näin ollen näiltä pikkusisaruksisilta lapsilta tulisi vielä päivähoitopaikat tai antaa niitä vain harkinnanvaraisesti yksittäistapauksissa. Hesarin mielestä Sailaksen ilmaisutapa kuulostaa kyllä vähän "syyllistävältä", mutta sekin sympatiseeraa kovasti itse ehdotusta. Hesari yrittää poliittisen korrektiuden hengessä kääntää asian niin päin, että se onkin lapsen etu, joka vaatii, ettei tätä päästetä hoitoon, vaan että hän saa luvan olla kotona - siis sellaisen stressaantuneen ja ylikuormitetun vanhemman kanssa, joka nimenomaan haluaisi viedä lapsen hoitoon. Lapsen etu, joopa joo.

-Sanomalehtikieli on muuten vähän kummallista nykyään: Hesarin otsikkojen mukaan joku oli murtautunut fotoliikkeeseen, keski-iässä ei saisi ryypiskellä liiaksi ja jonkun virallisen tahon suunnitelmat olivat tyssänneet johonkin. (Olkaa huoleti, en paheksu; kunhan hämmästelen.)

- Kertoisiko joku, miten tämmöistä blogia voi estää päivittymästä omatoimisesti?

9.8.-15.8.

-Tapaus Tatu Vanhasesta saatiin sitten näemmä aikaan isompikin farssi, kun joku keksi alkaa tarjota ratkaisuksi rikosoikeudellista väliintuloa. Jotenkin surullista asiassa oli se havainto, että melkein kaikki ne kommentoijat, joiden mielestä rikostutkinta oli täysin älytön ajatus, yrittivät samalla epätoivoisesti etsiä Vanhasen väitteistä jotain mikä vähentäisi niiden yksiselitteistä virheellisyyttä tai rasistisia poliittisia kytkentöjä. Niin kuin nyt ei yleistä sananvapautta muka voisi puolustaa muutenkin, sekä tieteessä että sen ulkopuolella.

Vähän minuakin jäi kyllä askarruttamaan se varsin ilmeinen epäsuhta, että sukupuolieroista saa sosiobiologian nimissä kirjoittaa monin verroin Vanhasen rotujuttuja asenteellisempaa (ja räikeämmin tiettyä ihmisryhmää vastaan kiihottavaa) tekstiä - ihan ilman että kenellekään (!) tulisi mieleen alkaa ehdotella asiasta rikostutkintaa.

-Olen jotenkin ollut siinä uskossa, että ay-retoriikkaan kuuluu vain ja ainoastaan työntekijöiden intressien puolustaminen työnantajien intressejä vastaan. Tietenkin ay-politikointiin voi yhdistää kaikenlaisten yleispoliittisten kysymysten kommentointia – mutta vain sikäli kuin kykenee osoittamaan, että niitäkin voi tarkastella juuri työnantajien ja työntekijöiden etujen yhteentörmäämisen näkökulmasta.

12.8. HS kuitenkin raportoi STTK:n puheenjohtajan kommentoineen hallituksen veronalennuspuheita sanomalla, että "myös STTK tähtää palkansaajien ostovoiman kasvuun, mutta sitä ei hoideta pelkällä veronalennuksella?" "Pelkällä?" Mistä asti ay-liike sitten on ylipäänsä kannattanut veronalennuksia? Mistä asti on ajateltu, että työntekijän etu on lisääntynyt "ostovoima" - vaikka se saavutettaisiinkin esimerkiksi julkisia palveluja heikentämällä? Luulin että ay-liikkeen tehtävänä olisi kannattaa palkankorotuksia siinäkin tapauksessa, että verotusta korotettaisiin aivan samassa suhteessa ja ostovoima siis pysyisi samana. Eivätkö ay-demarit muka enää tee yhtään mitään eroa sen suhteen, onko työläistä vastassa valtio vai yksityinen riistäjä?

Olen vilpittömästi hämmästynyt. Voi tietysti olla, että en vain ole huomannut vähään aikaan päivittää mielikuviani ay-liikkeestä.

- Kotitalousvähennyksiä aiotaan laajentaa niin, että lapset voisivat ostaa vanhemmilleen hoivapalveluita ja vähentää ne sitten verotuksessa (12.8.). En tajua lainkaan, miten ne voivat kehittää noin järjettömiä ideoita. Mistä ylipäänsä on peräisin tuo hirveä hinku antaa kaikki etuudet juuri verovähennyksinä? Ja miksi ihmeessä kyseessä tulisi olla nimenomaan sukulaisuussuhde? Näinkö ehkä saadaan tehokkaimmin rangaistua niitä vanhuksia, jotka eivät ole aikoinaan ymmärtäneet asianmukaisesti lisääntyä? Tai ovat saaneet aikaiseksi pelkkiä työttömiä luusereita tai apurahataiteilijoita?

-On yksi juttutyyppi, jonka kohdalla huumorintajuni aina loppuu kesken: ihmisläheiset jutut, jotka esittelevät eksoottista elämää diktatuureissa. Niitä näkyy Hesarissakin vähän väliä. Aivan kuin epäsuorasti tehtäisiin pilkkaa demokratiasta, kun nostetaan esiin aivan älyttömiä "vapauksia" jotka meillä on, mutta jotka niiltä puuttuvat. Nytkin (9.8.) kerrottiin Singaporesta ja päiviteltiin, että ihmiset siellä ovat niin tottuneet ankaraan kuriin, että ovat aloitekyvyttömiä, epäluovia ja auktoriteettiuskoisia – siis täysin harjaantumattomia kapitalistisiin perushyveisiin, yrittelijäisyyteen ja riskinottoon. Syyksi tähän löydettiin sitten se, että "poliittinen järjestelmä ei salli heille aitoja vapauksia". Aitojen vapauksien puutetta havainnollistetaan puolestaan sillä, että singaporelaiset eivät ole saaneet hyppiä benjihyppyjä tai katsoa tv-sarja Sinkkuelämää, sillä molempia vapauksia on ankarasti säännelty. Ensisijaisesti tämä puuttuvia vapauksia konkretisoiva kainalojuttu oli kuitenkin varattu purukumikysymykselle. Tiedättehän: se on ollut siellä kiellettyä - hah hah haa - ja nyt se on vihdoin sallittu. Mutta se on - hah hah haa - vapautettu vain säännellysti, niin että pelkästään ksylitolipurkka on sallittua ja jokaisen purukuminostajan on erikseen etukäteen rekisteröidyttävä.

Miten tätä juttua on tarkoitus lukea? "Eikö olekin uskomatonta, että purukumi on jossain kielletty!?" "Eikö olisikin hirveää, jos purukumi olisi meilläkin kielletty?"

Purukumin säännöllisenä suurkuluttajana vastaan: no eipä todellakaan olisi. Jotenkin nämä jutut olettavat lukijaltaan sellaista nurkkakuntaista suhteellisuudentajuttomuutta, että sitä on vaikea kuvitella kenelläkään todellisella ihmisellä olevan. Vai onko minulla jotenkin ruusuinen käsitys ihmisistä, kun kuvittelen jokaisen tajuavan, että tällaisissa pikkuasioissa on sattumanvaraisuutta ja mielivaltaisuutta joka maan lainsäädännössä. Jos täällä meillä on purukumi sallittu (vaikka siitä havaittavasti on ihan todellista haittaa: sotkeehan se paikkoja), niin sitten on vastaavasti vaikka hasis kielletty. Hienointa toki olisi, jos sallittaisiin kaikki, minkä kieltäminen ei ole erittäin yksiselitteisesti perusteltavissa – mutta kuluttajan vapaus kuluttaa ei liene se vapaus, jota kannattaa kovin korkealle priorisoida edes Suomen (saati Singaporen) kansalaisilta puuttuvien vapauksien joukossa. Oletetaanko Hesarin toimituksessa, että keskivertoihminen ei tajua elävänsä yhteiskunnassa, jossa on paljon sellaisia pieniä mielivaltaisia sääntöjä, joita selittää vain tapa, perinne, kulttuuri tai sattuma – ja joista voi sitten valikoiden politisoida joitakin – eli niitä sääntöjä, jotka asianosaiset itse kokevat eniten vapauttaan loukkaaviksi? Melkoisen loukkaavaa, että Hesari puhuttelee minua jonain kulutuskeskeisenä etnosentrikkona, joka näkee purukumikiellon olemassaolon jo sinänsä todistavan, että Singaporessa on kaiken kaikkiaan epävapaampaa kuin meillä Suomessa.

- Jonnekin rakennetaan kuulemma "liimapuutehdas". Mikä se semmoinen on – tehdäänkö siellä puuta vai liimaa? (Jutussa ei asiaa tarkennettu, joten ilmeisesti liimapuu kuuluu yksiselitteisesti kaikkien yleissivistykseen.)

-Hesarin mukaan (12.8., 13.8.) jokin aika sitten Suomessa käyttöön otettu lääkevaihtojärjestelmä aiotaan saman tien romuttaa: lääketeollisuuden kahmimat voitot kun ovat vaarassa pienentyä ja se uhkailee investoida jatkossa muihin, suuryritysystävällisempiin maihin. Minulla on jo pitkään ollut sellainen mielikuva, että kansainvälinen lääketeollisuus liitännäisaloineen on sellainen hämäräperäinen valtakeskittymä, jonka toiminnasta olisi hyvä tietää jotakin. Jos jollakulla on suositella aiheesta jotain kriittistä kirjallisuutta tai nettisivustoja, olisin vihjeistä kiitollinen.

2.8.-8.8.

-Taas tuli vastaan hämmentävää EU-puhetta. Annamari Sipilä päivitteli kolumnissaan (5.8.) brittien heikkoa EU-tuntemuksen tasoa, jota sai ilmentää paitsi yleinen tietämättömyys siitä, mitkä maat EU:ssa ovat mukana myös se, että ”he eivät osaa luetella yhtäkään unionin tehtävää”. Luetella? Tehtävää? Kummallista että vaikka jo yhteinen perustuslakikin on tulossa, niin EU:sta samalla sitkeästi puhutaan aivan kuin se ei olisi (tai edes yrittäisi olla) mikään poliittinen yhteisö lainkaan, vaan vain jokin puolue tai yritys. Kuulostaisi kahjolta pyytää joku ”luettelemaan” Suomen valtion ”tehtävät”. Ihan samasta syystä puhe unionin ”tehtävistä” kuulostaa minusta uhkaavan totalitaristiselta kun se esitetään tuollaisessa kansanvalistuskontekstissa. Jos joku alkaa unionin tehtäviä ”luetella”, niin sehän on jo selkeä poliittinen kannanotto tietynlaisen unionin puolesta eikä mitään viatonta EU-tietouden esittelyä. Tietämys Suomen valtiosta mitataan yleensä sillä, mitä kukin tietää erilaisten valtiollisten elinten toimivaltuuksista, miksei sitten myös tietämys EU:sta?

-Ensi vuodesta on kuulemma tulossa ”tuottoisa sakotusvuosi”. Koska kyse ei ollut mistään kirjaston vuosikertomuksesta, vaan ihan oikeisiin, lainrikkomuksista seuranneisiin sakkoihin viittaavasta isosta otsikosta Hesarissa (4.8.), olin aika yllättynyt. Olisin tosiaankin kuvitellut, että sellaiset ilmaukset kuin ”tuottoisa sakotusvuosi” (tai leipätekstissä esiintynyt ”sakkotulojen valtion kannalta myönteinen kehitys”) sensuroitaisiin oitis poliittisesti epäkorrekteina. Lisäksi jutussa vihjailtiin poliisin ja valtiovarainministeriön mahdolliseen yhteistyöhön sakotusmäärien optimoinnissa - tavalla, joka ei mielestäni todellakaan kuulu Hesarin normaalityyliin. Joku kesätoimittaja oli kai jäänyt vaille valvontaa.

-Vieraskynä-palstalle 3.8. kirjoittaneen Marjukka Litmalan mukaan avio-oikeutta tulisi rajoittaa, sillä sitä koskeva lainsäädäntö on syntynyt erilaisissa historiallisissa oloissa eikä enää vastaa nyky-yhteiskunnan vaatimuksia. Käytäntö, että nainen tekisi miestä enemmän palkatonta työtä yhteisen kodin ja lasten eteen tavalla, joka haittaisi tämän omaa urakehitystä, on nykyisen tasa-arvon vallitessa jo jäänyt kauas taakse historian hämärään (...täh?), joten vanhentunut on myös naisten oikeuksien erityisturvaksi ajateltu lainsäädäntö. Kyseinen Litmala myöntää, että avioehdon voi toki jokainen halukas nytkin tehdä, mutta korostaa, että avioehtosopimus ei yleensä jää tekemättä siksi, että ”voimassa olevan lain pääperiaate vastaa puolisoiden oikeustajua”, vaan vain ihmisten yleisen tyhmyyden ja tietämättömyyden vuoksi. Niinpä avioliittohaluisia ei tulekaan kohdella vastuullisina ja rationaalisina toimijoina, vaan suojella heitä (eritoten siis miehiä?) tekemästä epähuomiossa sopimuksia, joita he eivät ehkä todellisuudessa haluaisi tehdä. ”Kuinka moni on avioliittoa solmiessaan ja siinä eläessään todella tietoinen avioliittolain oikeusvaikutuksista?” kysyy dosentti Litmala retorisesti ja onnistuu jotenkin päättelemään, että koska moni ei ole, oikeusvaikutukset tulisi poistaa.

Jos avioliitosta, joka on luonteeltaan nimenomaan perin juurin taloudellinen sopimus, poistetaan kaikki taloudelliset oikeusvaikutukset, niin mitä siitä muka jää jäljelle? Jollei tahdota, että kukaan tekisi sopimuksia, joita saattaisi jälkeenpäin katua, niin eikö näppärämpää ja älyllisesti rehellisempää olisi vain lakkauttaa koko avioliittolaki ja -instituutio? Mitä tässä nyt ajetaan takaa? Sitäkö, että kaikki voisivat jatkossakin seurauksia pelkäämättä (tai selvittämättä) huoleti järjestellä häitä vähän väliä, kun ne ovat niin kivoja juhlia?

-HS kuukausiliite oli tehnyt prof. Tatu Vanhasesta henkilökuvan, ja aina joka kappaleessa muistettiin viitata myös poikaansa Mattiin. Kylläpä siinä hämmästyttävän kauan kestikin, ennen kuin valtamedia keksi kunnolla hyödyntää asetelmaa, joka on iltapäivälehtijournalistisesta näkökulmasta noinkin herkullinen. Toisaalta voi kyllä olla, että tämmöinen mustamaalausyritys ei käytännössä vetoa mihinkään todellisuudessa olemassaolevaan yleisösegmenttiin, sillä luultavasti ne ihmiset, joiden mielestä epäilyttävät sukulaiset tekevät henkilöstä epäilyttävän ovat juuri samoja kuin ne, joiden mielestä Tatu Vanhasessa ei ole mitään erityisen epäilyttävää.

- Näyttää pahasti siltä, että voisin muuttaa tämän palstani nimeksi ”reaktioita Helsingin Sanomien kirjoituksiin”, siinä määrin aliedustettuina ovat täällä kaikki muut mediat.